torstai 12. maaliskuuta 2020

Rakas kissa lähti taivasmatkalle.

Viikko sitten torstaina 5.3.2020 jouduin tekemään raskaan päätöksen ja lopettamaan minulle niin rakkaan kissan, Vosun. Hän alkoin olla jo niin huonossa kunnossa, ei syönyt, ei juonut, makoi vain paikoillaan, edes herkut ei enää maistunut.

Ajattelin etten pysty tekemään tästä postausta, mutta mielestäni Vosu ansaitsee tämän.

Vosu, Poksi, Palmen vanha rouva, Kösseli... Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Nyt kun on suru alkanut muuttua ikäväksi, pystyn jo kirjoittamaan hänestä.



Me haettiin Vosu 2005 loppukesästä "kissanaiselta", jolla oli parhaimmillaan 13 kissaa. Vosu oli toooosi pieni. Sanoisin ettei vielä edes luovutusiässä. Hän on aivan täysin samannäköinen kuin isänsä Mörri.
Nimekseen hän sai Vosu, jonkun aivopierun tuloksena. Sen jälkeen häntä on kutsuttu vaikka miksi. Hän oli sellanen rauhallinen kissa, josta kaikki pitivät. Jopa "kissanvihaajat" tykkäs hänestä. Hän ei koskaa raapinut ketään, tai hyökännyt kenenkään jalkoihin.
Hän ei tykännyt olla sylissä ja hän ei myöskään osannut maukua, vaan piti sellasta ihme kähinää :D



Muutin 2008 asuntoon jossa ei saanut pitää lemmikkejä. Mamini haki Vosun silloin luokseen asumaan Yläneelle ja hän nautti siellä ulkoilusta vapaana pihapiirissä ja sai muutaman hyvän ystävänkin, Elviksen, Mantan ja Monnin, joiden kanssa asusteli.

2015 Mami kuoli ja me haettiin Jannen kanssa Vosu meille.
Hän nautti eläkepäivistään kaupungissa eikä enää ees pyytänyt ulos. Hän oli niin luotettava kissa ettei tarvinnut pelätä että karkaa vaikka ulko-ovi olikin sepposen selällään, tai että hyppäisi partsin kaiteelle, saatika sieltä alas. Mulla ei oo koskaan ollu noin kilttiä kissaa. Mitään hän ei tuhonnut, ei hyppinyt pöydille, eikä varastanut.
Tiesin, että voin luottaa häneen myös mökillä. Hän ulkoili siellä, mutta pysyi pihapiirissä ja tuli mökkiin aina nukkumaan.



Meillä oli omat rutiinit joka päivä ja nyt tuntuu ihan hassulta ja haikeelta että niitä ei enää ole...
Kesäisin molemmat oltiin aina partsilla yhdessä. Nukuttiin ja luettiin kirjaa.
Kysyin aina "Tuletkos lukemaan kirjaa mun kanssa?", ja hän tuli samantien.

Nyt ei enää ketään tule aamuisin päälle leipomaan ja tökkimään nenällä käsivarteen. Koskakohan tähän oikeen tottuu...?



Viikon jälkeen vasta pystyn laittamaan kaikki Vosun kamat pois. Ruokakupit keräsin jo heti, vesikipot ja hänen oman tuoppinsa, mistä tykkäsi aina juoda, laitoin myös pois.
Tänään vasta wc, lelut ja kantokoppa viedään kellariin säilöön.

Tein päätöksen etten enää ota lemmikkiä. Vosun hautaaminen tuntui kuin olisin omaa lasta haudannut... Se suru oli niin hirveä. Itkin ihan hysteerisesti koko sen torstaipäivän..




Vosu haudattiin meidän mökille, jossa hän sai viettää eläessään muutaman onnellisen kesäpäivän.

Onneksi tieto siitä, että hän on vierellä vaikka en häntä näe, tuo lohtua. Ikävä on ihan hirmu kova. Vosu oli mun elämäni kissa <3




Vosu 28.06.2005 - 05.03.2020

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Suositeltuja postauksia: